Perinnerakentajan pääsiäisyllätykset

 

Vietimme pääsiäistä purkutöissä ja kaikenlaista muutakin tuli taas tehtyä. Tärkeimpänä projektina oli tällä kertaa hirsikorjausten valmistelu purkamalla vuorilautoja, lattiaa ja poistamalla purua vintiltä. konttorihuoneen seinässä on paha lahovaurio, joka ulottuu maanrajasta vintille saakka. Syynä on kattojiirin vuotaminen, jiirit tuntuvat olevan ongelma aika monessa paikassa.

Sitten pari sanaa lattian alaisesta elämästä ja eristeistä: konttorin alapohjaan oli aikoinaan tehty korotus ja lisätty vuorivillaa ja muovia eristeeksi. Strateginen virhe, joka oli johtanut mukavan villoitetun välitilan syntyyn jyrsijöille. Lisäksi muovi oli tiivistänyt kosteutta, joka oli pahentanut lahovaurioita. Villaa ja vähän muutakin säkitettäessä tuli mieleen soittaa 1970-luvun korjausmiehelle - signeeraus löytyi listan takaa.

Perinnerakentajan pääsiäisyllätys: lahoa myös ikkunan vasemmalla puolella.

Puutappien elinkaari on usein pidempi kuin hirren.

Vintillä poistettiin puruja hirsikorjauksen tieltä.

Lahovaurio ohentaa hirttä: tuki kuitenkin riittää vielä.

Asumattomia taloja ei yleensä ole: jos lattian päällä ei ole elämää, voi sitä olla sen alla.

Jatkoimme myös kamarin lattian purkua, jotta lahovaurion koko laajuus tulisi esiin. Tässä tapauksessa taas ikkunasta on puuttunut jonkin aikaa ruutuja ja vettä on tullut sisään. Lattialautojen alapuolella oleva hirsikerta on lahonnut. Vaurio ei kuitenkaan ole kovin paha – voi olla, ettei koko hirttä tarvitse vaihtaa. Lautoja irrottaessa pyrimme mahdollisimman pieneen purkualaan.

Lattialaudoista saa palan pois helpoiten käsisirkkelillä...

...ja sorkkaraudalla.

Kamarin lattian alta löytyi palasia 1800-luvun tapetista.

Tapaninpäivän myrskyssä kaatunut lehtikuusi on vielä pihalla ja tarkistelimme sitä metallinpaljastimella naulojen ja rautalankojen varalta. Pihapuissa on usein kaikenlaisia virityksiä, jotka voivat rikkoa sahanterän. Tarkoituksena olisi tehdä puusta lautaa mm. ulkorappua varten. Lehtikuusi kestää hyvin kosteutta ja sopii sateelle alttiisiin ulkorakenteisiin.

Ikkunoitakin ehdittiin korjaamaan: tässä ovat työn alla alapuitteestaan kunnolla lahonneet ikkunapuitteet, joihin tehtiin kokonaan uudet alasarjat. Puuosat olivat valmiina ja teimme sovitustyön aurinkoisella pihalla. Seuraavaksi vuorossa on liimaus ja tapitus.

Puupaikkaukset ovat hermoja vaativaa, pikkutarkkaa työtä.

 Ei pääsiäistä ilman roskakokkoa. Kokossa paloivat viime kesänä korjatun aitan lahot hirret ja lisäpotkua saatiin lehtikuusen oksista.

Raatajat rahanalaiset.

Poistimme vielä huonokuntoiset linnunpöntöt päivän päätteeksi.

Reippaat kaksi päivää kuluivat nopeasti talkootöissä. Tästä on hyvä jatkaa, töitä riittää vielä! Aurinkoista pääsiäistä kaikille!

Ei taloa ilman talkoita?

Saunan hirret oli merkattu valmiiksi kokoamista varten.

Talkoot eli talkootyö (venäjän sanasta toloka) on perinteinen suomalainen naapuriavun muoto, johon liittyy vahva yhteisöllisyyden tunne. (Wikipedia 4.4.2012)

Talkoot ovat ehkä viime aikoina jääneet vähän unholaan muutoin kuin asunto-osakeyhtiöiden pihatöissä - ja niissäkin taitaa olla aina se sama talkooväki paikalla. Mietin myös, ovatko talkoot enää naapuriapua vai enemmänkin sukulaisapua? Onko niin, että naapureita ei oikein enää tunneta eikä uskalleta pyytää tekemään ilmaista työtä? Meilläkin talkoot tehdään usein sukulaisporukalla.

Tästä huolimatta tai juuri tästä syystä talkoissa on useimmiten oikein mukavaa. Työnteko maistuu, samoin ruoka ja illalla pääsee saunaan. Työn tulokset näkee konkreettisesti ja talkoissahan on se hyvä puoli, että yleensä tehdään joku rajattu, mutta laaja kokonaisuus. Työ etenee ripeästi ja valmista tulee.

Tässä kokoamistyö on jo loppusuoralla. Tukkikoura on ehdoton apuväline tässä työssä.

Talkoiden järjestäminen on oma taitolajinsa, jotta talkooporukka tulee uudestaankin. Usein talkoita järjestäville tulee myös vastakutsuja toisten talkoisiin - niistä ei parane kieltäytyä.

Olemme pitäneet jo aika monet talkoot oman talomme parissa ja nyt oli vuorossa toisten talkoisiin osallistuminen. Vietimme viikonlopun Itä-Suomessa aurinkoisessa säässä hirsisaunaa rakentaen. Oma osuuteni rajoittui ruokahuoltoon, eristeiden niittaukseen, tappien sahaamiseen ja niiden jakeluun tikkailla keikkuville työmiehille.

Hirsien merkkauksessa oli kiintoisa logiikka, jossa käytettiin kirjaimia, tavallisia numeroita ja roomalaisia numeroita.

Villaa niitataan hirsiin eristeeksi.

Pääsiäisenä onkin vuorossa oma työmaa, tällä kertaa vain kolmen hengen iskujoukolla. Ruuat ajattelin pitää yksinkertaisena: hernekeittoa, pyttipannua, makkaraa, kahvia ja pullaa. Ja illalla saunaan.

Lipasto, senkki vai piironki?

Vedin on 1900-luvun alun tyyliä.

Ostimme vanhan valkean kaapin, jossa on vetolaatikkoja. Aluksi ajattelin, että se on piironki, mutta mitä eroa oikeastaan on lipastolla, senkillä ja piirongilla? Joka tapauksessa kaappi on 1800-luvun puolelta ja ostimme sen jälleen Fasetista. Se on suomalainen ja maalautimme sen valkeaksi kaupan yhteydessä. Vetolaatikkojen käynti oli ensin vähän nihkeää, mutta parani kynttiläntalilla käsittelyn jälkeen. Kaappi on meillä liinavaatekaappina ja aika kätevä siinä käytössä.

 Parin viikon päästä onkin pääsiäinen ja aloitamme kevään rakennustyöt. Oikeastaan ensin on vuorossa purkuhommia, sillä valmistelemme työmaata hirsikorjaajan tuloa varten. Tarkoitus on myös polttaa roskakokko pois ennen kesää ja tutkia kaatunut lehtikuusi metallinpaljastimella. Vanhoissa pihapuissa on usein nauloja ja puun sisään jääneitä rautalankoja, jotka voivat helposti rikkoa sahanterän. Näin kävi viimeksi vaahteraa kaadettaessa ja ajattelimme nyt viisastua vahingosta.

Vanhan ajan askartelua

Lahden Pro Puu -keskuksessa vietettiin tänään Metsäkeskuksen Pihkassa metsään -päivää ja yhtenä ohjelmanumerona oli askartelu metsän antimista. Askartelua ohjasi paikallinen kädentaitaja Marjatta Flander-Airola, jolla on oma tuohipuoti. Vanhan ajan askartelut innostivat lapsia sekä aikuisia, mikä oli hauska huomata! Tässä joitakin tunnelmakuvia, joita otettiin upouudella kameralla. Kaikki askartelut ovat Marjatan tekemiä.

Lehmiä näköpiirissä

Maatilan elämää

Vinttikaivokin tarvitaan

Pajunkissojakin löytyy jo

Käteviä askartelutarvikkeita

Kaapin paikka

Kaapin yläosassa oleva kukkakoriste

Olemme ryhtyneet vähitellen kartuttamaan vanhojen huonekalujen varastoamme. Talossahan ei hankintahetkellä ollut juuri mitään huonekaluja, mikä on tietysti harmillista, mutta toisaalta melko ymmärrettävää - talo oli ollut pitkään asumattomana ja moni tietysti haluaa kerätä sukunsa irtaimiston parempaan talteen. Tiedämme kuitenkin 1900-luvun alussa tehdyn inventoinnin perusteella, mitä missäkin huoneessa on ollut ja nähneetkin osan kalusteista niiden uusissa kodeissa. Nyt on siis vain etsittävä uudet kalusteet vanhassa hengessä!

Kaappi löysi paikkansa väliaikaisesti kotoamme ja siirtyy myöhemmin "kesähuvilalle".

Aloitimme vaatekaapeista: hankimme henkarikaapin Fasetista Lahdesta. Se on kotoisin joko Tanskasta tai Baltiasta ja varmaankin 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä. Suomalainen se ei kuitenkaan ole, sen näkee koristetyylistä. Kaappi on säilynyt alkuperäisessä kunnossa ja sisälläkin on neliskulmainen vaatetanko jäljellä - ei ehkä maailman kätevin suhteessa pyöreisiin henkarikoukkuihin. Ajattelimme lisätä sen vierelle uuden pyöreän tangon, jotta käyttö olisi helpompaa.

Voihan tapetti!

Blogini on elänyt jonkin aikaa hiljaiseloa toisen huushollin muuttokiireistä johtuen. Jotakin olemme ehtineet kuitenkin tehdä myös korjausprojektimme hyväksi: tuttu hirsikorjaaja on varattu kevääksi tekemään konttorin seinäkorjauksia. Samalla korjataan myös yläpuolella olevan kattojiirin vauriot. Meille tämä tietää valmistelutöitä vintin purujen poistolla korjauskohdasta ja konttorin puolella on purettava lattiaa ja poistettava sen alta löytyviä apulantasäkkejä ja muuta kiintoisaa. Tällaista toimintaa on siis odotettavissa talon "uudessa" päädyssä.

Vanhassa päädyssäkin on suuria suunnitelmia. Aiomme keväällä viimeinkin aloittaa sisäpintojen ehostamisen: valkeassa kamarissa puhdistetaan vanha tapettipinta ja kiristetään pahimmin kupruilevat kohdat pinkopahvituksesta. Katon osalta aiomme selvitä maalauksella (katossa on nyt valkeaksi maalattu pinkopahvi) ja lattian maalaamme jollain vähän raikkaammalla sävyllä nykyisen ruskean sijaan. Valkea kamari onkin salin ohella ainoa huone, jossa vanha tapettipinta voidaan jättää edelleen päällimmäiseksi.

Valkean kamarin harmaa kukkatapetti tuntui ensin synkältä, mutta ajan myötä olen alkanut pitää siitä yhä enemmän.

Vihreässä kamarissa muutokset ovat radikaalimmat: vanhan pinkopahvin ja tapetin päälle joudutaan vesivahingon vuoksi laittamaan uudet kerrokset. Vielä on hetki aikaa kiistellä uuden tapetin aikakaudesta! Kattolaudat maalaamme valkeaksi ja lattiaan varmaan tulee sama sävy kuin toisessakin kamarissa.

Vihreän kamarin reippaan vihreä tapetti! Kuva ei tee oikeutta kirkkaan vihreälle sävylle, joka on ollut aikanaan radikaali ilmestys. Tätä tapettia ei kuitenkaan pysty ottamaan esiin myöhempien kerrosten alta, joten se jää sinne arkistoon. Lisämme uuden pinkopahvin ja tapetin päällimmäiseksi.

Ja sitten vielä vieraseteinen: uutta tapettia vanhan päälle ja maalia kattoon ja lattiaan. Haaveena olisi siis saada nämä kolme huonetta kesällä käyttöön, joten huonekalujakin pääsemme hankkimaan. Ehkä haastavinta on ollut löytää vanhoja sänkyjä, jotka oikeasti olisivat nukuttavia. Nykyihmiset ovat jättiläisiä verrattuna aiemmin eläneisiin - useimmat vanhat sängyt ovat auttamatta liian lyhyitä tai kapeita. Parhaimmat kandidaadit on toistaiseksi löydetty antiikkikeskus Fasetista, jossa on muuten myös erinomaisia talonpoikaisvaatekaappeja. Hankimme jo yhden kaapin ja yhden lipaston - lupaan myös niistä kuvakavalkadin, kunhan ne kotiutuvat meille Fasetista.

Jugendia vieraseteisessä. Tässäkin huoneessa tapetti on sen verran vaurioitunut, että se vaatii päälleen uuden pinkopahvin ja tapetin.

Ja mistä sitten uudet paperitapetit? Valintaa vaikeuttaa runsauden pula, koska kauniita tapetteja on niin paljon. Ruotsalaisen Duron tapetit pitävät kuitenkin tällä hetkellä kärkisijaa, erityisesti Gammal svenska -kokoelman tapetit. Näimme niitä ensimmäisen kerran Tuomarinkylän kartanossa Vantaalla, jossa on erinomainen kokoelma eri aikakausien huoneita tapetteineen ja huonekaluineen.

Tapaninpäivän myrskyn satoa

Tapaninpäivän myrsky koetteli Varsinais-Suomea aika lailla ja säästyimme itse melko vähällä. Pihasta kaatui iso ja ikivanha lehtikuusi, joka vei mukanaan yhden nuoren vaahteran ja karsi oksistaan vanhan lehmuksen. Lehmus ehkä jää kuitenkin eloon, vaikkakin torsona.

Lehtikuusen juurakko ja siihen tarttunut pieni vaahtera.

 

 Lehtikuuset eivät ilmeisesti savimaalla juurru kovin syvään, mikä näkyi myös tästä kaatuneesta puusta. Ihan lähelle rakennuksia emme siis enää niitä istuta, mieluummin lehtipuita. Lehmukset, koivut ja vanha saarni pitivät pintansa hyvin myrskyssä.

Lehtikuusi oli hieman dramaattinen näky aluksi, mutta huonomminkin olisi voinut käydä.

Päärakennuksen ja aitan tiilikatoilta tuuli oli poiminut pois räystästiiliä pitkältä matkalta ja heitellyt niitä ylemmäs lappeelle, jolloin myös sieltä oli rikkoontunut tiiliä. Korjasimme katot ja karsimme lehtikuusen oksistaan: saimme sen irti lehmuksesta, johon se oli juuttunut. Rungon ja juurakon osalta työ jatkuu myöhemmin.

Lehtikuusesta ajattelimme teettää lautaa - siitä voisi tehdä ainakin kuistiin ulkorapun, koska lehtikuusi kestää niin hyvin kosteutta pihkaisuutensa ansiosta.

Pihapiiri ikuistettiin elävään kuvaan ennen lumen tuloa

Kun työnteko alkoi kyllästyttää harjoittelimme videokuvauksen jaloa taitoa. Päivä oli aurinkoinen, mutta kylmä. Joku silti jaksoi raaputtaa ikkunoita pihalla turkishanskat kädessä... Tallin julkisivussa huomaa korjattujen ikkunoiden vaikutuksen: ne ryhdistävät ja suoristavatkin muuten aika aaltoilevaa rakennusta.

Videolla näkyvä piha on muuten aikoinaan ollut vanha kyläkeskus, josta siis vain tämä yksi päärakennus on enää jäljellä. Neljä muuta taloa on siirretty isonjaon yhteydessä kauemmas omille tonteilleen. Miltei kaikki ulko- tai talousrakennukset on sitten myöhemmin rakennettu entisten päärakennusten sijoille. Voi kuvitella, että kauan sitten piha on ollut aika tiivis yhteisö kaikkine rakennuksineen.

Betonitiilikaton tarkistusta

Päärakennuksen vanhaa betonitiilikattoa tarkistettiin aurinkoisena marraskuun päivänä. Muutamia rikkinäisiä tiiliä löytyi (jälleen kerran) ja ne korvattiin ehjillä. Myös sammalta rapsutettiin vähän vähemmäksi. Tiilikatolla liikkuminen vaatii varovaisuutta, koska katolla ei ole harjaa lukuunottamatta jäljellä kiinteitä tikkaita tai kulkureittejä. Riskinä on, että yhden tiilen vaihtaessaan rikkoo kaksi lisää.

Tiilikaton tarkistus on helpompaa nosturin avulla.

Katolla ehti ottamaan aurinkoakin!

Talossa on aikoinaan ollut pärekatto, jonka päälle on tehty huopakatto. Betonitiilikate on 1950-luvulta ja sekin jo melko kulunut ja reikiä saa paikkailla tämän tästä. Edessä on siis kattoremontti lähivuosina ja olemme valinneet uudeksi katemateriaaliksi huovan. Kattoremontin yhteydessä aiomme palauttaa taloon jalkarännit (ainakin talon uuteen päätyyn), jotka on jostain syystä poistettu tiilikatteen laiton yhteydessä.

Musta huopakatto ja jalkarännit näkyvät 1930-luvun alussa otettussa kuvassa.

Pärekatto harmaantuu

Aitan pärekaton valmistuttua se erottui kauas vaaleana ja jotenkin ympäristöönsä sopimattomana. Kauan ei tarvinnut huolehtia - nyt katto on jo harmaantunut, pari kuukautta valmistumisensa jälkeen.

Päreet ovat jo harmaantuneet, räystäs- ja harjalauta ovat sen sijaan säilyttäneet vielä vaalean värinsä.

Pärekaton historia on yllättävän nuori, se alkaa 1800-luvun alussa. Länsi-Suomeen pärekattoja tehtiin jo runsaasti 1850-luvusta eteenpäin, Itä-Suomeen vasta 1800-luvun lopulla. Se mikä myöskin yllättää, on pärekattojen aikakauden kesto jopa 1960-luvulle saakka. Aika monissa suomalaisissa maalaisrakennuksissa on pärekatto pohjalla, usein sen päällä huopa ja ehkä vielä huovan päällä sementtitiili.

Eri puulajien käytöstä päreeseen ja puiden kaatoajasta vallitsee ristiriitaisia näkemyksiä. Turun seudulla on käynnissä kiinnostava tutkimus aiheesta: Toijaisten vanhan tallin katolle on laitettu mäntyä, kuusta ja haapaa. Pärekaton vanhetessa nähdään, miten eri puulajit käyttäytyvät ja kestävät säätä ja aikaa. Voit lukea tästä projektista lisää Turun Sanomien artikkelista.

Pärehöylä on kookas vempain ja vaatii käyttäjältään taitoa.

Pöllien kuorintaa kuorimaraudalla pärehöylää varten.

Päreiden valmistustakin on tehty monella tavalla: kiskomalla, lohkomalla ja myöhemmin pärehöylällä. Kiskomalla tehdyt päreet kestivät parhaiten, jopa 40 vuotta. Yleensä pärekaton kesto on ainakin 15-25 vuotta, riippuen pärepuun laadusta. Jännityksellä seuraamme, miten oma kattomme kestää. Olemme ajatelleet laittaa sitten aikanaan päreen päälle huovan.

Aitta ja joki.

Syksyn lehtiä ja vierailu vintillä

Pihamaalla oli syystunnelmaa lokakuussa. Innostuin kuvaamaan puita ja samalla tuli vertailtua lehtien kellastumista eri puulajeissa. Vaahtera oli ehdoton ykkönen ja lehmus piti perää.

Vaahteran lehdet olivat jo kauniin keltaisia.

Saarni vihersi vielä, mutta lehtiä oli pudonnut jo paljon pois.

 

Lehmus oli vielä lokakuussa kesäisen vihreä.

Kävimme myös vintillä tutkimassa mahdollisia katon vuotokohtia sadekauden jälkeen ja niitä löytyikin pari: yhden piipun juuresta oli tullut vettä vintille ja samoin isoimmasta paikkakohdasta. Tiedossa on siis jälleen paikkaamista isompaa kattoremonttia vielä odotellessa. Uusi katemateriaali on kuitenkin saatu päätettyä: se on huopa, sementtitiilistä luovutaan.

Vintillä käydessä jää helposti kaivelemaan vanhoja papereita ja tavaroita taskulampun valossa, niin kävi nytkin. Iloinen löytö oli tiluskartta vuodelta 1914. Kartassa todettiin, että se perustui vuosina 1905-1906 tehtyyn isonjaon täydentämiseen ja nyt kädessä oleva paperi oli tämän toimituksen tarkistusmittaus. Kartan laatija oli komisionmaanmittari Fredrik Hellsten, joka oli tehnytkin kartan huolella. Tilan koko on tuolloin ollut noin parisataa hehtaaria. Nyt tonttimme on kaksi hehtaaria.

Karttaa ihmeteltiin valoisalla pihamaalla.

Kartan kiinnostavinta antia ovat vanhat rakennusten paikat, joita olemme tähän saakka arvuutelleet maanmuotojen, sieltä täältä löytyvien nurkkakivien ja omenapuiden perusteella. 

Isosta kartasta napattu pihamaan osuus. Nykyään tallella olevat rakennukset on merkitty karttaan.

Huomioita vilja-aitassa

Siivosimme aitan ja sen ympäristön pärekattotyömaan jäljiltä. Siinä olikin hommaa yhdelle viikonlopulle: rakennustelineiden purkaminen, kaiken maailman lahonneiden lautojen kuljetus kokkoon, käyttökelpoinen puutavara suojaan talliin ja roskien keräily.

Välipohjan käsin veistetyt lankut olivat painavaa tavaraa, mutta nekin jaksoimme saada suojaan ulkosalta. Ennen kaikki on tehty järeämmäksi kuin nykyään - veistäminen on ollut vähemmän automaattista puuhaa ja turhaa työtä on haluttu välttää. Puustakaan ei ole ollut pulaa.

Siivouksen jälkeen unohduimme pimeään aittaan (ennen katon laittoa se oli valoisa, ehkä mieluummin kuitenkin pimeys ja katto kuin valo ja katottomuus!) ihmettelemään vanhoja rakenteita ja niihin tehtyjä merkintöjä. Tukkimiehen kirjanpitoa on aitan seinissä runsaasti ja myös viljalaarien tukihirret on numeroitu. Mielenkiintoinen yksityiskohta on vanha puukoppalukko aitan ovessa, joka on valitettavasti haljennut, mutta ehkä korjattavissa.
 

Aitan puukoppalukko sisäpuolelta

Aitan perustuksiakin olemme ehtineet miettimään. Olisi hauskaa palauttaa hirsikehikko aitan alle, malleja löytyi Hämeen Härkätien varrelta siellä ajellessamme. Täytyy joskus pysähtyä ja käydä jututtamassa aittojen omistajia. Perustusten myötä aitta nouseekin huomattavasti korkeammaksi rakennukseksi, jollainen se on joskus ollut.

On hassua ajatella, miten moni vanhoista rakennuksista on ennen ollut "korkeammalla", mutta maanpinnan nousun myötä "madaltunut". Onko maanpinnan nousu rakennusten ympärillä vääjäämätöntä vai olisiko se jotenkin estettävissä?

Aitan ovessa on hauska taottu vedin ulkopuolella.

Vanhaa ja vähän uudempaa aitan seinää.

Kalikoita eli klapeja

Pilkottuja polttopuita sanotaan pilkkeiksi. Länsi-Suomessa pilkottu polttopuu on useimmiten nimeltään klapi, klappi, lapi, klapu tai lapu. Tämä äänneasultaan vaihteleva nimityssikermä perustuu ruotsin sanaan klabb. Siellä täällä murteissa ja myös arkisessa puhekielessä pieniksi pilkottuja polttopuita nimitetään haloiksi. (Kotimaisten kielten tutkimuskeskus).

Kalikka eli klapi saadaan kun halko katkotaan kahteen, kolmeen tai neljään osaan ja saadut pätkät vielä halkaistaan pienemmiksi paloiksi. Niitä voidaan tehdä myös rankoja katkomalla ja saatuja pölkkyjä pilkkomalla. Polttopuuksi tarkoitettujen klapien pituus on siis 25–50 cm. Klapipölkkyjen pilkkominen voidaan suorittaa perinteisillä käsityökaluilla tai klapikoneella. (Wikipedia, 5.10.2011)

Itäsuomalaisia klapeja eli pitäisikö sanoa halkoja? Teimme klapeja klapikoneella, johon paksuimmat puut eivät mahtuneet. Käsityön aikakaan ei siis vielä ole ohi.

Klapien teossa olennaisia asioita vaikuttivat olevan ainakin toimiva klapikone, sen terän teroittaminen aika ajoin ja joustava tuotantoketju: yksi latoo runkoja pinoon sopivalle etäisyydelle koneesta, toinen työntää rungot koneeseen ja valvoo muutenkin koneen käyttöä ja kolmas vastaanottaa klapit ja mättää niitä pois konetasolta, jotta se ei tukkeudu. Tästä lopputuotoksena on huikea keko klapeja, jotka joku joutuu sitten vielä tarvittaessa kuljettamaan tai pinoamaan.

Valmistavina töinä oli runkojen pätkiminen sopiviin paloihin moottorisahalla. Klapikoneen siirtely paikasta toiseen oli kätevää, koska se kulki vetokoukulla auton perässä. Toki pitemmät matka kannattaa kuljettaa konetta peräkärryssä.

Vielä niitä honkia humisee.

Löydettyä ja kadotettua

Vanhaa taloa korjatessa tekee aina välillä ilahduttavia löytöjä - ja välillä taas huomaa harmikseen, että jotakin on hävinnyt ehkä pysyvästi. Tämän kesän löytö on ehdottomasti salin kattomaalaus, joka löytyi yllättäen pinkopahvin alta. Kattomaalauksessa on kirkkaat värit ja huonetta kiertävä ornamenttikuvio. Oletamme, että salin keskellä olevan kattorosetin ympärillä kuvio toistuu, tuosta kohdasta emme vielä ole pahvia avanneet.

Kattomaalaus paljastui hyväkuntoisena valkoiseksi maalatun pinkopahvikaton alta.

Löydön myötä saimme tietysti heti uutta päänvaivaa: miten reipashenkinen kattomaalaus sopii tyyliltään tai väreiltään salin tummaan ja arvokkaaseen 1900-luvun alun tapettiin, joka on säilynyt erittäin hyvin ja olisi myös säilyttämisen arvoinen? Tätä sopii miettiä. Onneksi päätöksenteolla ei ole kiirettä.

Näkymä salista. Tapetit ovat tummaa 1900-luvun alun tyyliä. Parkettia jäljittelevä lattiamaalaus on 1930-luvulta.

Kadotettujen osien sarjaan kiilaa puolestaan kärkisijalle vieraseteisen jugend-vedin, joka on ollut kuistille vievässä pariovessa. Koska ovia siis on kaksi, on malli siis olemassa. Tämä on tietysti hyvä asia, toisaalta taas tuo vieressä oleva oikeanmallinen kahva tekee vaikeaksi aivan erilaisen vetimen käyttämisen ovessa. Olisi hienoa löytää samanlainen, jota ei toistaiseksi ole tullut vastaan missään varaosapankissa. Samanlaisia kahvoja olen nähnyt kuitenkin käytössä parissakin paikassa: Helsingin pitäjän kirkon pappilassa ja Kuortaneella sijaitsevassa Haapaniemen hiippakuntakartanossa. Ei auta kuin jatkaa etsintöjä.

Wanted: tällainen ovenvedin

Elämän ensimmäinen pärekatto

Katto on valmis!

Viimeinkin se on valmis, nimittäin aitan pärekatto! Kirjoittelin aiemmin vilja-aitan ryhdistysprojektista, joka toteutettiin keväällä. Kesäkuun ajan aitta oli pressun alla käytännössä osittain ilman kattoa, koska vanha pärekatto oli aivan finaalissa ja rapsuttelimme toukokuussa loputkin vanhat päreet katolta alas. Osa ruodelaudoista oli kunnossa, osa vaihdettiin uusiin.

Pärekaton teko oli aika työläs operaatio: teimme osin itse päreet Puufoorumi ry:n avustuksella. Päreisiin käytettiin kuusta, jota saimme lähimetsästä. Kuuset pätkittiin lyhyiksi pölleiksi, jotka kuorittiin käsin. Tämän jälkeen pöllit höylättiin päreiksi pärehöylällä. Päreet merkattiin yläpäästään (puun "suomujen" mukaan) spraymaalilla ja sidottiin nipuiksi.

Punainen maali merkkaa päreen asentoa katolla: punainen väri ylös.

Ja sitten olikin vuorossa vain loputonta naulaamista katolle. Pärekattonauloja ei löydetty muualta kuin Domus Classicasta. Nauloja kului enemmän kuin ohjeissa ja samoin päreitä. En tiedä olimmeko liian tarkkoja päreiden valinnassa: välttelimme oksaisia päreitä ja rosopintaisia yksilöitä.

Päreiden naulaus on tarkkaa puuhaa: päre on oltava oikein päin ja mentävä sopivan verran edellisen päälle sekä pysty- että vaakasuunnassa.

 

Täydellisiä päreitä?

Taistelu räystäiden kanssa

Kattotyön loppuhuipennus oli räystäs- ja harjalautojen asentaminen. Sekään ei ollut ihan helppoa, koska rakennuksessa ei ollut yhtään ainoata suoraa linjaa.

Nyt on katto kuitenkin paikoillaan. Kuistin katon jätimme suosiolla ensi kesään - kuistin osalta on enemmänkin nikkarointia luvassa, koska pylväisiin joudutaan tekemään puupaikkaa ja katto on käytännössä tehtävä kokonaan uusiksi.

On jännittävää seurata, kuinka kauan pärekatto yleensä kestää. Julkaisen myöhemmin pitemmän artikkelin tästä aittaprojektista kokonaisuudessaan, kunhan se ensin näkee päivänvalon syksyn Tuuma-lehdessä.