maanantai 12. syyskuuta 2016

Ettei taivas putoaisi niskaamme



Vedenpitävä katto on rakennuksen säilymisen kannalta tärkeä, ellei tärkein, yksittäinen edellytys. Ensi vuoden todennäköisesti – ja toivottavasti – suurin urakka tulee olemaan tilan päärakennuksen vesikatteen uusiminen. Suureksi iloksemme siihen myönnettiin Museoviraston entistämisavustusta, joka kieltämättä näin isossa työssä on meille suorastaan välttämätön apu. Remonttia on lykätty tähän saakka, juuri sen laajuuden vuoksi.



Päärakennuksen nykyinen vesikate on betonitiili, jolla on ikää noin 60 vuotta. Sen alla on rakennuksen vanhemmassa osassa kolmiorimahuopa ja alimmaisena päre. Uudemmassa osassa alla on ainoastaan huopa. Päre on alkuperäinen katemateriaali 1870-luvulta, ja huovallakin on ikää jo reilusti yli 100 vuotta.



Rakennuksen aluskate on lähes kauttaaltaan niin heikossa kunnossa, että aina kun katolta särkyy tiili, vesi valuu sisään ullakolle saakka. Kevättalvella taas katolle kasautunut ja auringossa sulava lumi nostaa usein vettä tiililimityksen väleistä aluskatteen päälle ja alas ullakolla asustelevien lepakoiden niskaan. Vanha huopa on paksua, todennäköisesti asfaltti- eli tervahuopaa, joka on halkeillut ja murentunut ajan myötä. Se ei siis pidä enää lainkaan vettä. Rakennuksen vanhemman katonosan alimmaisena oleva päre on edelleen paikoin hyvässä kunnossa, mutta ylemmän katteen vuotojen seurauksena siihenkin on lahonnut aukkoja moneen kohtaan. Myös tiiliruoteet ja aluskatteen pohjana oleva aluslaudoitus on paikoittain lahonnut notkolle. Pahimpia paikkoja ovat kuitenkin uudemman osan kattojiirit, jotka ovat molemmat nykyisiä ja potentiaalisia vuotokohtia myös tulevaisuudessa.





Tämä katto-ongelma on tykyttänyt ohimoissamme jo siitä lähtien, kun hankimme tilan 2009. Ensimmäiset ja kiireellisimmät korjauskohteet olivatkin vuotavien katonkohtien hätäpaikkaukset, joita tehtiin neljälle alueelle pihanpuoleiselle lappeelle kahtena ensimmäisenä kesänä 2009–2010. Sahasimme silloin pahimmista paikoista huovan auki ja lahonneet aluslaudat poikki. Tuimme syntyneet aukot kattotuolien päältä paikkapuulla ja reikien päälle laitoimme limittäin asetetuista kovalevyistä väliaikaiset paikat. Varsinainen hätäpaikkaus tosiaan, mutta ne ovat kuitenkin toimineet yllättävän hyvin näinkin monta vuotta. Toisen, takapihan puoleisen, lappeen osalta on kattoa täytynyt korjata ainoastaan yhdestä kohdasta. Kymmeniä uusia tiiliä on toki vaihdettu hajonneiden tilalle eri puolille kattoa vuosien mittaan.

Olemme miettineet neljää eri vaihtoehtoa: 1) nykyisen betonitiilikaton kunnostamista, 2) katteen uusimista kolmiorimahuopakatteeksi, c) katteen vaihtamista savitiilikatoksi tai d) konesaumapeltikatoksi. Olemme punninneet näitä rakennusperinteen säilyttämisen, teknisten ominaisuuksien ja kustannusten perusteella. Betonitiilikaton korjaaminen olisi luonnollisesti ekologisin ja myös konservoinnin periaatteiden mukaisesti parhaiten perusteltavissa oleva ratkaisu, mutta tässä vaihtoehdossa olisi muutama iso ongelmakohta. Ensinnäkin nykyiset tiilet ovat todella hauraita. Se johtuu joko ajan myötä tapahtuneesta rapautumisesta tai yksinkertaisesti siitä, että materiaalin sekoitussuhteet ovat alun perin olleet hieman pielessä. Tiilet murtuvat varsinkin kulmistaan kuin piparkakut. Niitä on särkynyt katolla syystä tai toisesta vuosittain 5-10 kappaletta. Ja aina korjauksen aikana on särkynyt 1-2 tiiltä lisää per vaihdettu tiili, vaikka olenkin ollut erityisen varovainen ja käyttänyt lapetikkaita apuna. Jos betonitiilet olisivat lähtökohtaisesti laadultaan parempia, olisimme voineet kallistua niiden käsittelyn kannalle, mutta siinäkin tapauksessa olisi aluskate täytynyt uusia kuitenkin kauttaaltaan. Koska katon pinta-ala on yli 350 neliötä, täytyy myös oman työn osuus suhteessa ulkopuoliseen työvoimaan miettiä realistisesti. Tämä vaikuttaa luonnollisesti valittavaan korjaustapaan.

Savitiilen ja konesaumakaton osalta ongelmana on se, että ne olisivat täysin uusia katemateriaaleja, joita ei talossa ole aiemmin käytetty. Tästä ja myös kustannussyistä olemme kallistuneet uuden huopakaton kannalle. Se ei kestävyydeltään ole paras mahdollinen, mutta on kuitenkin perinteinen ja talossa sekä seudulla aiemmin laajasti käytössä ollut katemateriaali. Toisaalta tällä seudulla ei ole juurikaan vanhoja huopakatteisia päärakennuksia, minkä vuoksi ratkaisu houkuttelee ihan pelkästään rakennusperinteen moninaisuuden näkökulmasta. Huopa on myös visuaalisesti pehmeä ja tällaisiin talonpoikaisrakennuksiin tyylillisesti hyvin istuva kate.

Aluskatteenkin osalta täytyy ratkaista muutama tärkeä kysymys: pystytäänkö toivomuksemme mukaan säilyttämään edes osa alkuperäisestä katteesta alla ja miten siinä tapauksessa uusi aluskate saadaan tarpeeksi kantavaksi, että katolla pystyy jatkossa tekemään tarpeellisia huoltotoimenpiteitä. Myös suuremmat painaumat täytyy suoristaa remontin aikana. Nämä asiat täytyy ratkaista jo työn suunnitteluvaiheessa. Rännejä tuskin asennetaan työn yhteydessä, koska silloin saattaisivat savimaaperän kosteusolosuhteet muuttua niin, että rakennuksen perustusten kantavuuteen saattaisi tulla odottamattomia muutoksia.



Savupiiput ovat oma lukunsa. Varsinkin niiden vesikaton yläpuoliset osat ovat todella heikossa kunnossa. Naakat ovat tehneet jo vuosikymmeniä pesiään piippujen sisälle, joten ne pitäisi joka tapauksessa ainakin osittain purkaa ja muurata uudestaan. Päädyimme tässä vaiheessa lähinnä kustannussyistä siihen, että savupiiput puretaan vesikatteen alapuolelle odottamaan sopivaa ajankohtaa hormien muuraukselle. Kun se työ tulee ajankohtaiseksi, voidaan katteeseen puhkaista reiät läpimenoja varten ja tiivistää piipun juuret vedenpitäviksi.

Koska kattoremontti tulee olemaan suurin korjaustoimenpide myös kustannuksiltaan tähän mennessä, on yksi vaihtoehto tehdä uusiminen osissa ja jakaa työ kahdelle vuodelle. Joka tapauksessa lisää suunnittelua ja päätöksiä on edessä ennen ensi kesän suurremonttia.

Ville