Pakkaskelin tunnelmaa

Pihan vanhoja puita pakkassäällä viikkoa ennen joulua.

Perinnerakentamisen blogini siirtyy verkon julkiselle puolelle

Olen pitänyt blogiani tähän saakka työpaikkani intranetissä eli sisäisessä verkossa. Nyt työn vaihtuessa olen innostunut siirtämään tekstini tänne julkiselle puolelle. Lisään vanhat kirjoitukseni vähitellen ja jatkan sitten uusilla - talo ei nimittäin ihan vielä ole valmis...

51 ikkunaa tässä talossa on kaikkiaan

”Ikkuna on seinään, oveen tai kattoon asennettu lasitettu rakennusosa.

Ikkunan ensisijainen tarkoitus on päästää valoa lävitseen. Toinen tärkeä toiminnallinen merkitys ikkunalla on tuuletus eli (sisä)ilman vaihto. Ikkunalla on myös merkitystä läpinäkyvyyden ansiosta ympäristön ja toimintojen seuraamisessa.”
Wikipedia, 5.11.2010

Elämää nähnyt ikkuna

Varhaisimmat muistikuvani ikkunoista liittyvät lapsuudenkotini tupaan, jossa oli pienet kuusiruutuiset ikkunat. Tupa on rakennettu savupirttiin, joka on vähintään 1700-luvulta. Seinät ovat tummat eikä tuvassa oikeastaan ole kovin valoisaa edes kirkkaimpana kesäpäivänä. Vietin monta iltapäivää mummon kanssa tuvassa ja muistan millaista oli katsella ikkunoista pihalle - puhalletut lasit vääristivät näkymää ja vihreä ja valoisa luonto oli hauska kontrasti tummalle sisätilalle. Illansuussa pidimme aina hämärähetkeä: aurinko laski ja olimme hetken ilman valoja sisätiloissa. Jo silloin joku ymmärsi energiansäästön merkityksen.

Omasta talostamme puuttuu vanha tupa (mikä on harmi, mutta minkäs sille voi), mutta vanhoja ikkunoita on siitäkin edestä. Niitä on yhteensä 21, joiden lisäksi tulevat kuistin 14 ikkunaa ja ullakolla olevat 13 haukkaikkunaa ja kolme normaalikokoista ikkunaa. Yhteensä siis 51 ikkunaa.

Ikkunat olivatkin yksi asia, johon ihastuin kun kävimme katsomassa taloa ensimmäisen kerran. Lukumäärä ei ollut kuitenkaan ihastuksen syynä vaan ikkunoiden alkuperäisyys. Suurin osa niistä on 1800-luvun puolivälistä – vanhat kulmaraudat ja vihertävä, puhallettu lasi ovat kaunista katsottavaa. Alkuperäisyyden mukana tulee kuitenkin usein tuttuja lieveilmiöitä: huono kunto, lasisyövän harmaannuttamia ruutuja ja kiinni juuttuneet pokat, joiden irrottamista ei edes uskalla yrittää.

Kävin Rakennusapteekin ikkunaentisöintikurssin Billnäsissä joitakin vuosia sitten. Kurssista on ollut arvaamatonta hyötyä: opin kittaamaan, lasittamaan, poistamaan maalia ja leikkaamaan lasia. Ennen kaikkea opin, miten paljon työtä ja taitoa ikkunoiden kunnostaminen vaatii. Oman projektimme kohdalla ymmärsinkin luottaa ammattilaisen apuun ikkunoiden kunnostamisessa. Museoviraston myöntämällä avustuksella kunnostimme ensimmäisen kahdeksan ikkuna-aukon pokat (yhteensä siis 36 pokaa) – valitsimme vanhimmat ja huonokuntoisimmat, jotka paljastuivat itse asiassa varsin hyväkuntoisiksi. Puu oli kovaa ja miltei kaikki kulmaraudatkin kunnossa ruosteen poistamisen jälkeen. On uskomatonta, millaisen muodonmuutoksen vanhat ikkunat kokivat! Ainoa jäljelle jäänyt ongelma on lasisyöpä, jota ei voi millään poistaa vanhasta lasista. Se on asia, jonka kanssa on vain opittava elämään – vähän niin kuin ryppyjen ilmestyminen omaan naamaan.

1800-luvun lopulla, raittiin ilman terveyttä edistävien vaikutusten innoittamina, pokiin lisättiin fortuskoita eli tuuletusikkunoita. Nämä tehtiin korvaamalla yksi kiinteä ruutu avattavalla ruudulla. Tarkoitus oli mahdollistaa tuuletus myös talvisaikaan – kesällä tuuletus hoidettiin poistamalla sisäpokat, jolloin ulkopokat voitiin avata. Jokaisessa huoneessa on yksi fortuska – tässä huonokuntoinen sellainen.

Puupaikkauksella korvataan lahonneet puuosat

Kyllä tästä vielä hyvä tulee.

 

Ja tulihan siitä: kulmarauta on pellavaöljypoltettu, kiinnitetty takaisin paikoilleen ja poka odottaa maalausta.

Käsittelemätön poka

Harmaantunut puu on hiottu pois pokan pinnasta.

Ikkunakorjaajan välineistöä

Ikkunakorjauksen suoritti ikkunaentisöijä Anna Karamäki, jonka perustama Ikkuna-Aitta toimii Kemiössä. Karamäki haki ikkunat toukokuussa ja palautti ne elokuussa. Kuuma kesä pitkitti pellavaöljymaalin kuivumista, maalit kuivuivat vielä syyskuunkin ajan talomme sisätiloissa ja vasta loka-marraskuussa asensimme ikkunat paikoilleen. Ikkuna-aukot oli suojattu muovilla tällä välin.

Telineet olivat hyvä apu – tikapuilla taiteilu olisi ollut hankalaa.

Ikkunoiden ollessa Kemiössä puhdistin karmeja vanhoista maalikerroksista, niitä oli parhaimmillaan neljä: valkeaa, vaaleanvihreää, vaaleanpunaista ja jälleen alimpana valkeaa. Maalinpuhdistukseen on monia keinoja ja parhaimmat oppini olen saanut espoolaisen Hannu K. Rimpisen huonekaluentisöintikursseilla, joita järjestää TSL Helsingissä. Maalinpoistajan parhaat kaverit ovat kuumailmapuhallin, tylsä kaavin, teräsvilla ja Nitromors-maalinpoistoaine. Kuumailmapuhaltimen käyttö sisätiloissa ei ole periaatteessa suositeltavaa tulipalovaaran vuoksi (ainakaan viime kesän helteillä), mutta käytin sitä kuitenkin ja meinasin kerran sytyttääkin talon palamaan. Onneksi paikalla oli ripeäjalkaisia talkoolaisia ja vesiliittymäkin oli jo tuossa vaiheessa toiminnassa.

Vielä on maalia kaavittavaksi.

Karmien puhdistus jatkuu ensi kesänä – kuusi ikkuna-aukkoa valmistui ja kolme on vielä jäljellä. Maalinpoiston jälkeen vuorossa ovat kevyt hionta, saranatappien ruostesuojaus, ulkosalla olevien puuosien pellavaöljykyllästys ja kolme ohutta maalikerrosta pellavaöljymaalilla.

Tämän vuoden ikkunaprojektin tärkein opetus oli pokien merkitsemisen tärkeys. Vaikka kuvittelin merkinneeni pokat hyvin numeroilla, oli niiden tulkitseminen kuitenkin hankalaa kuukausien jälkeen. Kaikki numerot eivät enää näkyneet kunnolla ja jossain vaiheessa numerointi oli kuin olikin mennyt sekaisin. Kantelin pokia huoneesta toiseen ja kärsivällisyys oli koetuksella, kun yritin päätellä, mikä kuuluu minnekin. Vanhat pokat ovat kaikki erikokoisia ja sopivat yleensä vain juuri siihen aukkoon, mihin ne on tehty. Avuksi hädässä olivat vanhat, 1900-luvun alun peruskorjauksen merkinnät ikkunoissa: ”Vihreä kamari, puutarhan puoli, vasen”, ”Ruokasali, konttorin puoleinen nurkka, oikea”, ”Sali, harmooninurkka, vasen” ja niin edelleen. Taidan itsekin luopua numeroinnista jatkossa.

 Ikkunatyö jatkuu minulla vielä talvellakin – kunnostan tallin ikkunoiden puuosia Vantaan aikuisopiston puutyökurssilla. Toiveissa on päästä lasittamaan korjattuja pokia kevään tullen.

Valmiita pokia

Tässä vielä musaa ikkunankorjaajille:

Exodus märkätiloille

Talon märkätilat olivat märkiä vielä parinkymmenen vuoden jälkeen sitten viimeisen käyttökerran ja oli siis aika tehdä jotain. Kutsuimme koolle perinnepurkamisen pääsiäistalkoot kevättalvella 2010. Sää suosi ja sisätiloissa riitti pölyä ja vähän muutakin. Oheistöitä olivat vintin inventointi ja roskakokon polttaminen pellolla naapureiden iloksi.

Märkätilojen tarina alkaa 1960-luvulta, jolloin rakennettiin ensimmäinen versio wc:stä ja kylpyhuoneesta palvelusväen päädyssä olevaan suureen piikainkamariin. 1970-luvulla märkätiloja laajennettiin ja tehtiin sauna talon sisään. Lattiaan suihkun kautta päässyt kosteus ja saunan vesihöyry riittivät lahottamaan lattian ja osa seinähirsistä. Pesuhuoneen lattialaatta oli asennettu suoraan lankkulattian päälle, joka oli vähitellen romahtanut maata vasten. Ilmanvaihtokanava oli vuotanut höyryn suoraan seinään. Uuden lattian teko ja hirsien vaihto odottavat siis tekijöitään. Kamarin pönttöuuni oli edelleen tallella ja todisti purkutyötä ryhdikkäänä.

Piikainkamarista tuli valoisa huone ison ikkunan tultua esiin.

Kamari alkaa jo hahmottua.

Pönttöuunin oikelta puolelta paljastui suora sisäänkäynti vanhaan keittiöön.

Villaa, villaa ja villaa.

Purkaminen vei talkooväen miehiltä pari päivää ja tuloksena oli valtava kasa vuorivillaa, jota oli ollut puolitoista metriä alaslasketun katon päällä. Rotilla oli ollut mukava pesimisalue villan seassa ja yhden eläimen jäännökset löytyivät saunan kiukaan muuntajan sisältä. Loppu oli epäilemättä ollut traaginen. Löysin myös kokonaisen muumioituneen hiiripoikueen yhden sähköpatterin sisältä. Perhe toimitettiin polttohautaukseen.

Naisväen työt olivat toisenlaisia: inventoin vinttiä sisareni kanssa ja raahasimme kokkoon vanhoja olkipatjoja ja vaatteita. Toisaalta vanhojen vaatteiden ja varsinkin kauniiden patjakankaiden pois heittäminen oli harmi, mutta ne olivat liian huonossa kunnossa kunnostamista ajatellen. Uuden päädyn tavarat ovat 1900-luvulta – odotan innolla inventoinnin etenemistä vanhaan päätyyn.

Äitini hoiteli roskakokon polttamista, joka paloikin koko päivän iloisesti. Käytimme sisätiloissa hengityssuojaimia ja välillä unohduimme niiden kanssa kokon äärelle. Myöhemmin tajusimme, että ohi ajavat naapurit olivat saattaneet pohtia, mitä jätteitä kokossa oikein poltetaan, kun lähellä olo vaatii hengityssuojaimia.

Pääsiäiskokko

Purkutyö oli tietysti rankkaa ja likaista puuhaa. Märkätilat tuli kuitenkin purettua, samoin 1960-luvulla tehty keittiö, joka oli sijoitettu vanhaan konttorihuoneeseen. Onnistuin myymään jääkaapin ja keittiön puukaapistot onnelliselle uudelle omistajalle, joka kävi hakemassa ne Kirkkonummelta saakka.

Elämän perustarpeiden äärellä - kompostoiva ulkovessa

Perspektiv burde være noe man kunne kjøpe og sette intravenøst.
 (vapaa käännös: Perspektiiviä pitäisi voida ostaa ja asentaa sisäisesti.)
Erlend Loe: Naiv. Super. (1996)

Lokakuun projektina oli ulkovessan kunnostaminen nykystandardien mukaiseksi sekä kattopaikkauksen viimeistely. Talon sisällä välipohjaremontti on valmistunut kamarin osalta - nyt etsitään vielä 100 mm:n takorautanauloja viimeistelyyn. Palaan tähän hankkeeseen jälleen tulevissa kirjoituksissa.

Elettiinpä ennenkin – ja käytiin vessassakin
Vanhan ajan ulkovessa (puhun mieluusti vessasta, koska huussi on aina ollut minulle sanana vieras) on mielenkiintoinen tila sosiaalisesta näkökulmasta: ennen käytiin vessassakin yhdessä toisten kanssa. Muistan itsekin käyneeni lapsena ulkovessassa sisareni ja äitini kanssa, joskus jopa naispuolisten vieraiden kanssa.

Ala-asteella meillä oli myös ulkovessat käytössä monta vuotta ja silloin siellä saattoi istua kymmenenkin tyttöä samaan aikaan. Ryhmävessa ei tuolloin tuntunut yhtään kummalliselta – lähinnä pelkäsin aina tippuvani valtavan kokoisilta tuntuviin istuma-aukkoihin. Nykyään tuo tapa on kyllä jäänyt.

Talossamme on ulkovessoja kaksi kappaletta, toinen on varmaankin aikoinaan ollut miesten ja toinen naisten vessa. Toisessa vessassa on pieni lasten istumapaikka, joka on varustettu lisäportailla lyhytjalkaiset käyttäjät huomioiden – päättelin, että tämän täytyy olla se naisten vessa.

Miesten vessassa olivat vierailleet lampaat ja se oli huonommassa kunnossa. Päätimme siis kunnostaa naisten vessan käyttöön. Ensin oli kuitenkin operoitava tallin eteisessä, jossa oli ongelma nimeltä hevosten virtsakaivo.

Tallitekniikkaa 1920-luvulta


Vessojen takana, tallin eteisessä oli pidetty lampaita. Akuuttina ratkaisuna lattiassa ammottavaan kaivoon oli ollut vanhan rautainen kottikärry ja eteisen pariovet. Lampaansonnan alle lahonneet ovet ja osin näkyvissä oleva kottikärry eivät houkutelleet ulkonäöllään ja käyttöturvallisuudellaan, joten revimme ne irti lattiasta (toinen ovi hajosi, toinen ei, ja kottikärry lähti vasta auton vetoavulla) ja ihmettelimme hetken valtaisaa kaivoa. Systeemi oli sinänsä aika nerokas: tallista tuli eteiseen päin viettävät lattiakourut, jotka kulkivat tallin keskikäytävän molemmilla laidoilla, päätyen lopulta eteisen kaivoon. Talossa on ollut aikoinaan 12 hevosta, joten tällaista laumaa varten on toki pitänyt ollakin kunnon järjestelmät.

Kottikärrystä vielä sen verran, että laatu on aina laatua: osin puhki ruostuneen kärryn valurautainen pyörä pyöri edelleen moitteettomasti ja ilman pienintäkään hankausta tai kirskuntaa huolimatta vähintään 50:stä kaivon pohjaliejussa vietetystä vuodesta.

Päätimme täyttää kaivon hiekalla, jotta sen voisi joskus hevosinnostuksen iskiessä tarvittaessa kaivaa esiin. Levitimme hiekkaa myös eteiseen (ensin kuitenkin otimme lannoitekerroksen lattialta talteen tulevia puutarhakuvioita varten). Eteisestä tuli varsin siistin oloinen lukuun ottamatta karmeaa ovenraatoa. Säästimme sen kuitenkin odottamaan uusien ovien tekemistä, jotka on helpompi tehdä vanhan mallin pohjalta.

Operaatio Biolan


Lautoja sahataan sopivaan mittaan

Ja sitten itse vessan kimppuun: tekniikaksi oli valittu Biolanin kompostoiva käymälä. Ruskea, melko kookas muovipönttö istutettiin vanhaan vessanistuimeen suurentamalla keskimmäistä istuma-aukkoa sopivan kokoiseksi.

Pöntölle rakennettiin teline, joka asettui jonkin verran maan tasoa korkeammalle. Nestettä varten sijoitettiin kanisteri vessojen alle ja tyhjennysluukku sahattiin takaseinään eteisen puolelle.

Tuuletusputki vietiin tallin vintille ja päätettiin tarkkailla, tarvitseeko sitä jatkossa viedä siitä kauemmas. Vintti on toistaiseksi varsin hyvin tuulettuva (lue: ikkunaruuduista puuttuu suurin osa), joten hajuhaittoja tuskin tulee.

Seuraava vaihe: Biolan on jo paikoillaan.

Vessa on valmis ja odottaa ensimmäistä käyttäjää.

Rekiä ja leukaluita

Kömpiessäni tallin vintillä löysin taas kaikenlaista kiinnostavaa: kolme rekeä (joista yksi lapselle tehty reki, toinen tavallinen reki ja kolmas hieno, koristeltu kirkkoreki), outoja puusta valmistettuja koneita, joiden tarkoituksesta ei ole tietoa sekä melkoisen kasan nautaeläinten leukaluita hampaineen. Leukaluut oli koottu yhteen vintin nurkkaan vanhojen patjojen kera, joten arvelen, että siinä oli ollut lasten salainen leikkipaikka joskus ennen muinoin. Vintiltä löytyi myös tähän saakka kadoksissa ollut koristeellinen asuinrakennuksen päätyikkuna ja vanhat, jykevät pihaportit.

Vessa valmistui, valtakunnassa kaikki hyvin


Vessa valmiina.
Pintojen freesaus kuuluu ensi kesän töihin.

Kun Biolanin pönttö oli paikoillaan, todettiin sen olevan aika korkealla. Tähän ongelmaan auttoivat lapsen istumapaikan alla olevat lisärappuset, jotka siirrettiin nyt keskelle. Pönttö muuttui ikään kuin valtaistuimeksi – siinä istuessaan voi helposti tarkkailla pihan toimintaa vessan ikkunasta.

Vanhat istuinkannet löytyivät aiemmin vessa alta hieman huonossa kunnossa. Niitä päätettiin tutkia tarkemmin kesällä, jolloin niitä voisi helpommin puhdistaa. Toistaiseksi avonaiset reiät peitettiin kovalevyllä. Ja sitten vain testaamaan uutta vessaa!

Pärettä, huopaa ja sementtitiiltä

Talomme kattotyömaalle kokoonnuttiin helteisenä kesäkuun päivänä. Talkoihin oli ylipuhuttu oman väen lisäksi siskoni, hänen miehensä ja äitini, joka tosin ilmoitti jo hyvissä ajoin tekevänsä mieluiten puutarhatöitä. No niitäkin oli onneksi runsaasti tarjolla.

Parin päivän mittaisen työrupeaman tavoitteena oli paikata päärakennuksen vesikaton vuotokohdat, joita oli havaittu neljä kappaletta etelälappeella ja mahdollisesti yksi pohjoislappeella. Katon kunnon kävi tarkastamassa etukäteen Turunmaan korjausrakentamisen osuuskunnan toiminnanjohtaja Jan-Philip Schauman eli Jaffe. Korjausohjekin saatiin: tiilten latominen syrjään, lahonneiden ruoteiden poisto, alla olevan kattohuovan poisto ja sen alla olevien lahonneiden päreiden ja mahdollisesti lahonneen aluslaudoituksen poisto. Sitten on vuorossa korjaus eli tarvittaessa uusi tukilaudoitus, kovalevy, ruoteet ja vanhat tiilet takaisin – rikkoontuneet uusiin vaihtaen.

Alle kovalevyä, päälle uutta rimoitusta ja vanhat tiilet takaisin.

Työmaalle vuokratun nosturin käyttökin vaati oman opettelunsa. Samalla huomattiin myös, että etupihalla kivijalan vieressä oleva maa vaikutti painuvan alaspäin nosturin alla. Pihan muovaaminen kaatoineen onkin seuraavia projekteja – maan pinta on erityisesti etupihalla noussut melkoisesti ja tällä hetkellä sadevesi valuu suoraan talon alle. Keväällä alapohjassa kontatessa polvet kastuivat reippaasti.

Nosturikin on jo löytänyt paikkansa.

Kun nosturia oli peruuteltu tunnin verran edestakaisin, saatiin se lopulta oikealle kohdalle ja oikeaan kulmaan räystääseen nähden. Tässäkin asiassa tapahtui oppimista eli seuraavien nosturin siirtojen kohdalla homma toimi jo huomattavasti nopeammin. Katolla ihmettelyyn kului myös aikaa. Suurimmaksi ongelmaksi osoittautui kattohuovan paksuus, joka oli toista luokkaa kuin nykyään kaupasta ostettavissa huovissa – huovan leikkaaminen oli työn takana. Paikallisella sahallakin vierailtiin päivän aikana useamman kerran, jotta saatiin oikeanpaksuisia rimoja jokaiseen kohtaan. Hoidimme lautakuljetuksia siskoni kanssa ja asiakaspalvelu säilyi ystävällisenä useista käyntikerroista huolimatta.

 Kattotyön aikana myös pihalla tapahtui – äitini kunnostautui viikatemiehenä ja niitti koko etupihan alueen perinteisellä tekniikalla. Viikatetyö herätti nostalgisia muistoja ja äiti kertoi muistavansa viikatteen teroitusäänen, johon hän heräsi lapsuudenkodissaan heinäkuisina aamuina. Sahasimme myös vanhojen lehmusten alaoksia, jotta näköala avartui ja pari pihapensasta siirtyi ajasta ikuisuuteen. Myös roskia kerättiin etu- ja takapihalta. Niitä riittikin kuuteen jätesäkilliseen.

Rimojen laittoa vintiltä käsin.

Kattotyön valmistuttua aikaa jäi vielä huonokuntoisen kuistin huputtamiseen. Kuistin surullinen tila johtuu osittain ylläpidon puutteesta ja kesken jääneestä entisöintihankkeesta jokunen vuosi sitten. Kuistin korjausta olemme suunnitelleet kesälle 2010.

Ei aika mennyt koskaan palaa

Moni on kysynyt minulta, miksi halusimme ostaa vanhan, huonokuntoisen talon – olisihan samalla voinut hankkia käyttökelpoisemman rantamökin jostakin päin Suomea. Nimenomaan vanhuus ja alkuperäisyys olivat ne asiat, jotka minua innostivat ja kiinnostivat. Talossamme on paljon jäljellä vanhaa ja syynä tähän on juuri suurempien remonttien puuttuminen lähihistoriassa. Toisaalta tämä on johtanut talon huonoon kuntoon, mutta vuotavat katot ja halkeilleet kaakelit voi aina korjata. Ja korjaaminen voi jopa olla hauskaa!

Talo, jonka rakennusvuosi pääsi unohtumaan

Jännittävintä on, ettei kukaan tiedä talon rakennusvuotta – myyjä kertoi, ettei hänen isoisänsäkään tiennyt sitä. Joka tapauksessa talo on rakennettu viimeistään 1850-luvulla, sen kertovat vintillä näkyvät rakenteet. Tämä oli myös paikallisen maakuntamuseon tutkijan valistunut arvaus. Minä tietysti toivon, että talo olisi tätäkin vanhempi. Kun kävelee vanhan päädyn huoneissa, tuntuu siltä, kuin talo olisi vanhempi. Tunnelmaa on vaikea selittää – olen viettänyt lapsuuteni talossa, jonka vanhin osa oli ollut ensin savupirttinä eli varmaankin 1700-luvulta. Niin vanhalta talomme ei tunnu, mutta ehkä kuitenkin 1850-lukua vanhemmalta.

Tältä talo näytti 1930-luvun alussa.

Projektimme on mielenkiintoinen sekoitus talonpoikais- ja säätyläistaloa. Pohjakaava vanhassa päädyssä on karoliininen eli keskeissalin pohjaratkaisu. Salissa on myös nähty vaivaa maalaamalla lattiaan työläs parkettia jäljittelevä kuvio. Hyvin säilyneet kaakeliuunit ovat myös hienoja, vaikka eivät olekaan kovin vanhoja. Suurin osa uuneista 1800-luvun lopun Turun kaakelitehtaan mallistoa.

Ulkopuolelta talo erottuu ympäristöstään nikkarikoristelunsa ansiosta. 1940-luvulla maalatusta kuvasta näkyy kellertävä pääväri ja ruskeat ikkunanpuitteet. Nyt talo on valkea punaisine puitteineen – sillä puolella, missä maalia on vielä jäljellä. Värin päättäminen on ollut todella vaikeaa. Kertaustyylien värimaailma ei erityisemmin innosta, vaikka julkisivun koristelut tuohon aikaan viittaavatkin. Ensi kesänä aiomme joka tapauksessa tehdä koemaalauksia – keltainen väri on tällä hetkellä vahva ehdokas.

1940-luvulla maalattu kuva talosta kertoo eniten julkisivun värityksestä.

500 vuotta vanha kotipiha

Mutta takaisin historiaan. Talo on kuulunut samalle suvulle monta sataa vuotta. Ensimmäiset tiedot ovat 1500-luvulta, jolloin se on sijainnut kylätontilla neljän muun asuinrakennuksen kanssa. Aiemmin Suomessakin talot rakennettiin ryhmiin, joka sitten purettiin Isonjaon yhteydessä. Meidän talomme oli ainoa talo, joka tuolloin jäi sijoilleen vanhaan kyläkeskukseen. Muut talot siirrettiin tilustensa lähelle. Nämä rakennukset ovat edelleen olemassa ja olemme jo ehtineet tutustua niiden nykyisiin omistajiinkin – mukavaa väkeä, joka ilmestyy aina välillä kyselemään kuulumisia.

Omistajaperhettä 1800-luvun lopussa.

Vanhimmat taloa koskevat lainhuudatuspaperit löytyvät 1700-luvulta. Rakennus ei varmastikaan tuolloin ole ollut nykyinen. Paperit on laadittu huolella ja niissä usein aloitetaan perustelemalla omistajan oikeus tilaan luettelemalla muutama edellinen omistajanvaihdos vuosilukuineen – tämä on historiantutkijan kannalta kiintoisaa. Nykyajan lainhuudatuspaperit ovat karua luettavaa vanhoihin verrattuna, ne eivät juuri välitä tietoa tuleville sukupolville.

Kaupantekoa ja kuntotarkastusta

Olen tähän saakka onnistunut uhmaamaan kaikkia sukuni perinteitä: minusta ei tullut opettajaa, ei maanviljelijää, ei pappia, ei rallikuskia sanan varsinaisessa tai arkipäiväisemmässä merkityksessä, en käynyt taidelukiota eikä muusikon urakaan vetänyt puoleensa. Ainoa näistä, joka koskaan on harmittanut myöhemmin, on ehkä se taidelukio. Siitä olisi voinut olla oikeasti jotain hyötyä.

On vapauttavaa todeta olevansa vapaa kaikista ammatillisista sukurasitteista. Sen sijaan joitakin muita rasitteita jäi ja tämän huomasin pari vuotta sitten: olin tullut riippuvaiseksi vanhojen talojen hakemisesta Etuovessa ja Oikotiellä. Puolisoni, joka edustaa perheessämme (kaupunkilais)järjen ääntä, huomautti jossain vaiheessa, että Googlen valmiiksi täydentämistä hakusanoista kaksikymmentä ensimmäistä käsittelivät vanhojen rakennusten etsintääni. Jonkin ajan päästä huomasin hänenkin etsivät netistä vanhoja hirsitaloja. Tauti oli tarttunut.

Oikean talon löytäminen olisi ehkä ollut helpompaa, jos en olisi omassa mielessäni rakentanut niin selvää kuvaa, millainen rakennuksen täytyy olla. Huomasin oikeastaan vasta kaupanteon jälkeen, että olin ostanut melko tarkalleen ulkonäöltään lapsuudenkotiani vastaavan talon – joskin vähän isompana ja merkittävästi huonokuntoisempana, ja ilman järvenrantaa.

Talvella 2009 talo puutarhan puolelta, napakassa pakkassäässä.

Hankintapäätöstä on oikeastaan mahdotonta perustella rationaalisesti. Se onkin täysin järjetön kaikista mahdollisista näkökulmista katsottuna. Äitini löysi onneksi kuitenkin yhden vinkkelin, josta asiaa voi katsoa hädän hetkellä: ”Ajattele sitä kulttuurihistoriallisena tekona. Pelastatte talon rappiolta, jota se ei ansaitse.” Yritän muistaa tämän aina kun rahaa palaa kaikkiin käsittämättömiin hankintoihin.

Talon ostaminen ei ollut mikään nopea toimitus. Mietin kauppaa melkein puoli vuotta – kaiken tämän ajan talossa riitti katsojia, joku tarjouskin tehtiin. Aikaa kului ja talon hintapyyntökin laski, lopulta kiinteistövälittäjä avasi tarjouskaupan. Ajattelin, että nyt oli tullut oikea hetki teettää talosta kuntoarvio.

Juhani tutkii kaakeliuunin halkeamia.

 Kuntoarvauksen suoritti työkaverini Juhani, joka suostui reissuun kirpeässä 15 miinusasteen pakkassäässä. Retki oli opettavainen: minä opin paljon kaikenlaisista hirsien vaurioista ja lahonneista ikkunanpuitteista ja Juhani oppi, että suojapuvun kooksi ei riitä L vaan XL. Tulen muistamaan loppuelämäni hetken, jolloin Juhani veti pihamaalla valkean suojapuvun päälleen ja maskin naamaansa. Olin kuolla nauruun ja yritin samalla auttaa tiukkaa pukua Juhanin päälle. Se repesi hartioista. Mieheni huomautti, että talon muut katsojat ja kiinteistövälittäjä seurasivat toimitusta ikkunassa silmät selällään.

Juhani katosi talon alle puku päällään ja muut katsojat painelivat myös tiehensä yllättäen nopeasti. Välittäjäkin kaasutti pihalta sanomatta meille mitään. Juhani oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen.

Juhanin kuvia alapohjasta: hyvältä näyttää

Käynnillä oli kuitenkin vääjäämättömän positiivisia vaikutuksia. Talon kunto todettiin huonoksi, mutta ”ei toivottomaksi” ja Juhani kehotti minua vielä miettimään, enkö kuitenkin sijoittaisi rahojani mieluummin vaikka uuteen autoon. Mietin asiaa viisi sekuntia ja päätin, etten tarvitse uutta autoa. Tein ensimmäisen tarjouksen seuraavalla viikolla ja kuukauden mittaisen neuvottelun jälkeen saimme kaupat sovittua.