Kaupantekoa ja kuntotarkastusta

Olen tähän saakka onnistunut uhmaamaan kaikkia sukuni perinteitä: minusta ei tullut opettajaa, ei maanviljelijää, ei pappia, ei rallikuskia sanan varsinaisessa tai arkipäiväisemmässä merkityksessä, en käynyt taidelukiota eikä muusikon urakaan vetänyt puoleensa. Ainoa näistä, joka koskaan on harmittanut myöhemmin, on ehkä se taidelukio. Siitä olisi voinut olla oikeasti jotain hyötyä.

On vapauttavaa todeta olevansa vapaa kaikista ammatillisista sukurasitteista. Sen sijaan joitakin muita rasitteita jäi ja tämän huomasin pari vuotta sitten: olin tullut riippuvaiseksi vanhojen talojen hakemisesta Etuovessa ja Oikotiellä. Puolisoni, joka edustaa perheessämme (kaupunkilais)järjen ääntä, huomautti jossain vaiheessa, että Googlen valmiiksi täydentämistä hakusanoista kaksikymmentä ensimmäistä käsittelivät vanhojen rakennusten etsintääni. Jonkin ajan päästä huomasin hänenkin etsivät netistä vanhoja hirsitaloja. Tauti oli tarttunut.

Oikean talon löytäminen olisi ehkä ollut helpompaa, jos en olisi omassa mielessäni rakentanut niin selvää kuvaa, millainen rakennuksen täytyy olla. Huomasin oikeastaan vasta kaupanteon jälkeen, että olin ostanut melko tarkalleen ulkonäöltään lapsuudenkotiani vastaavan talon – joskin vähän isompana ja merkittävästi huonokuntoisempana, ja ilman järvenrantaa.

Talvella 2009 talo puutarhan puolelta, napakassa pakkassäässä.

Hankintapäätöstä on oikeastaan mahdotonta perustella rationaalisesti. Se onkin täysin järjetön kaikista mahdollisista näkökulmista katsottuna. Äitini löysi onneksi kuitenkin yhden vinkkelin, josta asiaa voi katsoa hädän hetkellä: ”Ajattele sitä kulttuurihistoriallisena tekona. Pelastatte talon rappiolta, jota se ei ansaitse.” Yritän muistaa tämän aina kun rahaa palaa kaikkiin käsittämättömiin hankintoihin.

Talon ostaminen ei ollut mikään nopea toimitus. Mietin kauppaa melkein puoli vuotta – kaiken tämän ajan talossa riitti katsojia, joku tarjouskin tehtiin. Aikaa kului ja talon hintapyyntökin laski, lopulta kiinteistövälittäjä avasi tarjouskaupan. Ajattelin, että nyt oli tullut oikea hetki teettää talosta kuntoarvio.

Juhani tutkii kaakeliuunin halkeamia.

 Kuntoarvauksen suoritti työkaverini Juhani, joka suostui reissuun kirpeässä 15 miinusasteen pakkassäässä. Retki oli opettavainen: minä opin paljon kaikenlaisista hirsien vaurioista ja lahonneista ikkunanpuitteista ja Juhani oppi, että suojapuvun kooksi ei riitä L vaan XL. Tulen muistamaan loppuelämäni hetken, jolloin Juhani veti pihamaalla valkean suojapuvun päälleen ja maskin naamaansa. Olin kuolla nauruun ja yritin samalla auttaa tiukkaa pukua Juhanin päälle. Se repesi hartioista. Mieheni huomautti, että talon muut katsojat ja kiinteistövälittäjä seurasivat toimitusta ikkunassa silmät selällään.

Juhani katosi talon alle puku päällään ja muut katsojat painelivat myös tiehensä yllättäen nopeasti. Välittäjäkin kaasutti pihalta sanomatta meille mitään. Juhani oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen.

Juhanin kuvia alapohjasta: hyvältä näyttää

Käynnillä oli kuitenkin vääjäämättömän positiivisia vaikutuksia. Talon kunto todettiin huonoksi, mutta ”ei toivottomaksi” ja Juhani kehotti minua vielä miettimään, enkö kuitenkin sijoittaisi rahojani mieluummin vaikka uuteen autoon. Mietin asiaa viisi sekuntia ja päätin, etten tarvitse uutta autoa. Tein ensimmäisen tarjouksen seuraavalla viikolla ja kuukauden mittaisen neuvottelun jälkeen saimme kaupat sovittua.