Pärettä, huopaa ja sementtitiiltä

Talomme kattotyömaalle kokoonnuttiin helteisenä kesäkuun päivänä. Talkoihin oli ylipuhuttu oman väen lisäksi siskoni, hänen miehensä ja äitini, joka tosin ilmoitti jo hyvissä ajoin tekevänsä mieluiten puutarhatöitä. No niitäkin oli onneksi runsaasti tarjolla.

Parin päivän mittaisen työrupeaman tavoitteena oli paikata päärakennuksen vesikaton vuotokohdat, joita oli havaittu neljä kappaletta etelälappeella ja mahdollisesti yksi pohjoislappeella. Katon kunnon kävi tarkastamassa etukäteen Turunmaan korjausrakentamisen osuuskunnan toiminnanjohtaja Jan-Philip Schauman eli Jaffe. Korjausohjekin saatiin: tiilten latominen syrjään, lahonneiden ruoteiden poisto, alla olevan kattohuovan poisto ja sen alla olevien lahonneiden päreiden ja mahdollisesti lahonneen aluslaudoituksen poisto. Sitten on vuorossa korjaus eli tarvittaessa uusi tukilaudoitus, kovalevy, ruoteet ja vanhat tiilet takaisin – rikkoontuneet uusiin vaihtaen.

Alle kovalevyä, päälle uutta rimoitusta ja vanhat tiilet takaisin.

Työmaalle vuokratun nosturin käyttökin vaati oman opettelunsa. Samalla huomattiin myös, että etupihalla kivijalan vieressä oleva maa vaikutti painuvan alaspäin nosturin alla. Pihan muovaaminen kaatoineen onkin seuraavia projekteja – maan pinta on erityisesti etupihalla noussut melkoisesti ja tällä hetkellä sadevesi valuu suoraan talon alle. Keväällä alapohjassa kontatessa polvet kastuivat reippaasti.

Nosturikin on jo löytänyt paikkansa.

Kun nosturia oli peruuteltu tunnin verran edestakaisin, saatiin se lopulta oikealle kohdalle ja oikeaan kulmaan räystääseen nähden. Tässäkin asiassa tapahtui oppimista eli seuraavien nosturin siirtojen kohdalla homma toimi jo huomattavasti nopeammin. Katolla ihmettelyyn kului myös aikaa. Suurimmaksi ongelmaksi osoittautui kattohuovan paksuus, joka oli toista luokkaa kuin nykyään kaupasta ostettavissa huovissa – huovan leikkaaminen oli työn takana. Paikallisella sahallakin vierailtiin päivän aikana useamman kerran, jotta saatiin oikeanpaksuisia rimoja jokaiseen kohtaan. Hoidimme lautakuljetuksia siskoni kanssa ja asiakaspalvelu säilyi ystävällisenä useista käyntikerroista huolimatta.

 Kattotyön aikana myös pihalla tapahtui – äitini kunnostautui viikatemiehenä ja niitti koko etupihan alueen perinteisellä tekniikalla. Viikatetyö herätti nostalgisia muistoja ja äiti kertoi muistavansa viikatteen teroitusäänen, johon hän heräsi lapsuudenkodissaan heinäkuisina aamuina. Sahasimme myös vanhojen lehmusten alaoksia, jotta näköala avartui ja pari pihapensasta siirtyi ajasta ikuisuuteen. Myös roskia kerättiin etu- ja takapihalta. Niitä riittikin kuuteen jätesäkilliseen.

Rimojen laittoa vintiltä käsin.

Kattotyön valmistuttua aikaa jäi vielä huonokuntoisen kuistin huputtamiseen. Kuistin surullinen tila johtuu osittain ylläpidon puutteesta ja kesken jääneestä entisöintihankkeesta jokunen vuosi sitten. Kuistin korjausta olemme suunnitelleet kesälle 2010.

Ei aika mennyt koskaan palaa

Moni on kysynyt minulta, miksi halusimme ostaa vanhan, huonokuntoisen talon – olisihan samalla voinut hankkia käyttökelpoisemman rantamökin jostakin päin Suomea. Nimenomaan vanhuus ja alkuperäisyys olivat ne asiat, jotka minua innostivat ja kiinnostivat. Talossamme on paljon jäljellä vanhaa ja syynä tähän on juuri suurempien remonttien puuttuminen lähihistoriassa. Toisaalta tämä on johtanut talon huonoon kuntoon, mutta vuotavat katot ja halkeilleet kaakelit voi aina korjata. Ja korjaaminen voi jopa olla hauskaa!

Talo, jonka rakennusvuosi pääsi unohtumaan

Jännittävintä on, ettei kukaan tiedä talon rakennusvuotta – myyjä kertoi, ettei hänen isoisänsäkään tiennyt sitä. Joka tapauksessa talo on rakennettu viimeistään 1850-luvulla, sen kertovat vintillä näkyvät rakenteet. Tämä oli myös paikallisen maakuntamuseon tutkijan valistunut arvaus. Minä tietysti toivon, että talo olisi tätäkin vanhempi. Kun kävelee vanhan päädyn huoneissa, tuntuu siltä, kuin talo olisi vanhempi. Tunnelmaa on vaikea selittää – olen viettänyt lapsuuteni talossa, jonka vanhin osa oli ollut ensin savupirttinä eli varmaankin 1700-luvulta. Niin vanhalta talomme ei tunnu, mutta ehkä kuitenkin 1850-lukua vanhemmalta.

Tältä talo näytti 1930-luvun alussa.

Projektimme on mielenkiintoinen sekoitus talonpoikais- ja säätyläistaloa. Pohjakaava vanhassa päädyssä on karoliininen eli keskeissalin pohjaratkaisu. Salissa on myös nähty vaivaa maalaamalla lattiaan työläs parkettia jäljittelevä kuvio. Hyvin säilyneet kaakeliuunit ovat myös hienoja, vaikka eivät olekaan kovin vanhoja. Suurin osa uuneista 1800-luvun lopun Turun kaakelitehtaan mallistoa.

Ulkopuolelta talo erottuu ympäristöstään nikkarikoristelunsa ansiosta. 1940-luvulla maalatusta kuvasta näkyy kellertävä pääväri ja ruskeat ikkunanpuitteet. Nyt talo on valkea punaisine puitteineen – sillä puolella, missä maalia on vielä jäljellä. Värin päättäminen on ollut todella vaikeaa. Kertaustyylien värimaailma ei erityisemmin innosta, vaikka julkisivun koristelut tuohon aikaan viittaavatkin. Ensi kesänä aiomme joka tapauksessa tehdä koemaalauksia – keltainen väri on tällä hetkellä vahva ehdokas.

1940-luvulla maalattu kuva talosta kertoo eniten julkisivun värityksestä.

500 vuotta vanha kotipiha

Mutta takaisin historiaan. Talo on kuulunut samalle suvulle monta sataa vuotta. Ensimmäiset tiedot ovat 1500-luvulta, jolloin se on sijainnut kylätontilla neljän muun asuinrakennuksen kanssa. Aiemmin Suomessakin talot rakennettiin ryhmiin, joka sitten purettiin Isonjaon yhteydessä. Meidän talomme oli ainoa talo, joka tuolloin jäi sijoilleen vanhaan kyläkeskukseen. Muut talot siirrettiin tilustensa lähelle. Nämä rakennukset ovat edelleen olemassa ja olemme jo ehtineet tutustua niiden nykyisiin omistajiinkin – mukavaa väkeä, joka ilmestyy aina välillä kyselemään kuulumisia.

Omistajaperhettä 1800-luvun lopussa.

Vanhimmat taloa koskevat lainhuudatuspaperit löytyvät 1700-luvulta. Rakennus ei varmastikaan tuolloin ole ollut nykyinen. Paperit on laadittu huolella ja niissä usein aloitetaan perustelemalla omistajan oikeus tilaan luettelemalla muutama edellinen omistajanvaihdos vuosilukuineen – tämä on historiantutkijan kannalta kiintoisaa. Nykyajan lainhuudatuspaperit ovat karua luettavaa vanhoihin verrattuna, ne eivät juuri välitä tietoa tuleville sukupolville.

Kaupantekoa ja kuntotarkastusta

Olen tähän saakka onnistunut uhmaamaan kaikkia sukuni perinteitä: minusta ei tullut opettajaa, ei maanviljelijää, ei pappia, ei rallikuskia sanan varsinaisessa tai arkipäiväisemmässä merkityksessä, en käynyt taidelukiota eikä muusikon urakaan vetänyt puoleensa. Ainoa näistä, joka koskaan on harmittanut myöhemmin, on ehkä se taidelukio. Siitä olisi voinut olla oikeasti jotain hyötyä.

On vapauttavaa todeta olevansa vapaa kaikista ammatillisista sukurasitteista. Sen sijaan joitakin muita rasitteita jäi ja tämän huomasin pari vuotta sitten: olin tullut riippuvaiseksi vanhojen talojen hakemisesta Etuovessa ja Oikotiellä. Puolisoni, joka edustaa perheessämme (kaupunkilais)järjen ääntä, huomautti jossain vaiheessa, että Googlen valmiiksi täydentämistä hakusanoista kaksikymmentä ensimmäistä käsittelivät vanhojen rakennusten etsintääni. Jonkin ajan päästä huomasin hänenkin etsivät netistä vanhoja hirsitaloja. Tauti oli tarttunut.

Oikean talon löytäminen olisi ehkä ollut helpompaa, jos en olisi omassa mielessäni rakentanut niin selvää kuvaa, millainen rakennuksen täytyy olla. Huomasin oikeastaan vasta kaupanteon jälkeen, että olin ostanut melko tarkalleen ulkonäöltään lapsuudenkotiani vastaavan talon – joskin vähän isompana ja merkittävästi huonokuntoisempana, ja ilman järvenrantaa.

Talvella 2009 talo puutarhan puolelta, napakassa pakkassäässä.

Hankintapäätöstä on oikeastaan mahdotonta perustella rationaalisesti. Se onkin täysin järjetön kaikista mahdollisista näkökulmista katsottuna. Äitini löysi onneksi kuitenkin yhden vinkkelin, josta asiaa voi katsoa hädän hetkellä: ”Ajattele sitä kulttuurihistoriallisena tekona. Pelastatte talon rappiolta, jota se ei ansaitse.” Yritän muistaa tämän aina kun rahaa palaa kaikkiin käsittämättömiin hankintoihin.

Talon ostaminen ei ollut mikään nopea toimitus. Mietin kauppaa melkein puoli vuotta – kaiken tämän ajan talossa riitti katsojia, joku tarjouskin tehtiin. Aikaa kului ja talon hintapyyntökin laski, lopulta kiinteistövälittäjä avasi tarjouskaupan. Ajattelin, että nyt oli tullut oikea hetki teettää talosta kuntoarvio.

Juhani tutkii kaakeliuunin halkeamia.

 Kuntoarvauksen suoritti työkaverini Juhani, joka suostui reissuun kirpeässä 15 miinusasteen pakkassäässä. Retki oli opettavainen: minä opin paljon kaikenlaisista hirsien vaurioista ja lahonneista ikkunanpuitteista ja Juhani oppi, että suojapuvun kooksi ei riitä L vaan XL. Tulen muistamaan loppuelämäni hetken, jolloin Juhani veti pihamaalla valkean suojapuvun päälleen ja maskin naamaansa. Olin kuolla nauruun ja yritin samalla auttaa tiukkaa pukua Juhanin päälle. Se repesi hartioista. Mieheni huomautti, että talon muut katsojat ja kiinteistövälittäjä seurasivat toimitusta ikkunassa silmät selällään.

Juhani katosi talon alle puku päällään ja muut katsojat painelivat myös tiehensä yllättäen nopeasti. Välittäjäkin kaasutti pihalta sanomatta meille mitään. Juhani oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen.

Juhanin kuvia alapohjasta: hyvältä näyttää

Käynnillä oli kuitenkin vääjäämättömän positiivisia vaikutuksia. Talon kunto todettiin huonoksi, mutta ”ei toivottomaksi” ja Juhani kehotti minua vielä miettimään, enkö kuitenkin sijoittaisi rahojani mieluummin vaikka uuteen autoon. Mietin asiaa viisi sekuntia ja päätin, etten tarvitse uutta autoa. Tein ensimmäisen tarjouksen seuraavalla viikolla ja kuukauden mittaisen neuvottelun jälkeen saimme kaupat sovittua.